¹Derefter oplod Job sin Mund og forbandede sin Dag,

¹Seitsemän päivän kuluttua Job avasi suunsa. Hän kirosi syntymänsä päivän

²og Job tog til Orde og sagde:

²ja sanoi:

³Bort med den Dag, jeg fødtes, den Nat, der sagde: "Se, en Dreng!"

³-- Kadotkoon jäljettömiin se päivä, jona synnyin, yö, joka tiesi kertoa: poika on siinnyt.

⁴Denne Dag vorde Mørke, Gud deroppe spørge ej om den, over den stråle ej Lyset frem!

⁴Haihtukoon pimeään se päivä, älköön Jumala taivaassaan muistako sitä, älköön aamun valo sitä koskettako.

⁵Mulm og Mørke løse den ind, Tåge lægge sig over den, Formørkelser skræmme den!

⁵Kuoleman varjo vieköön sen mukanaan, musta pilvi peittäköön sen, auringon pimentyminen säikyttäköön sen pois.

⁶Mørket tage den Nat, den høre ej hjemme blandt Årets Dage, den komme ikke i Måneders Tal!

⁶Nielköön synkkä pimeys sen yön, niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin, että se katoaa kuukauden öiden kierrosta.

⁷Ja, denne Nat vorde gold, der lyde ej Jubel i den!

⁷Hedelmätön olkoon se yö, ilosta tyhjä.

⁸De, der besværger Dage, forbande den, de, der har lært at hidse Livjatan";

⁸Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin.

⁹dens Morgenstjerner formørkes, den bie forgæves på Lys, den skue ej Morgenrødens Øjenlåg,

⁹Pimetkööt sen aamun tähdet, älköön se yö nähkö sarastuksen valoa, turhaan se odottakoon päivänkoiton katsetta.

¹⁰fordi den ej lukked mig Moderlivets Døre og skjulte Kvide for mit Blik!

¹⁰Se päivä ja yö ei sulkenut edestäni kohdun porttia, ei kätkenyt silmiltäni tätä kärsimystä.

¹¹Hvi døde jeg ikke i Moders Liv eller udånded straks fra Moders Skød?

¹¹Miksi en syntynyt kuolleena, miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?

¹²Hvorfor var der Knæ til at tage imod mig, hvorfor var der Bryster at die?

¹²Miksi äitini polvet ottivat minut vastaan, miksi rinnat antoivat ravinnon?

¹³Så havde jeg nu ligget og hvilet, så havde jeg slumret i Fred

¹³Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa, nukkuisin, minulla olisi rauha.

¹⁴blandt Konger og Jordens Styrere, der bygged sig Gravpaladser,

¹⁴Minä lepäisin kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa, noiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, mahtavia raunioita.

¹⁵blandt Fyrster, rige på Guld, som fyldte deres Huse med Sølv.

¹⁵Minä lepäisin ruhtinaitten seurassa, noiden, joilla oli kultaa, jotka täyttivät palatsinsa hopealla.

¹⁶Eller var jeg dog som et nedgravet Foster. som Børn, der ikke fik Lyset at se!

¹⁶Niin kuin kuollut sikiö olisin poissa, maahan kaivettu ja olematon, niin kuin lapsi, joka ei päivänvaloa nähnyt.

¹⁷Der larmer de gudløse ikke mer, der hviler de trætte ud,

¹⁷Siellä pahantekijöitten raivo lakkaa ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,

¹⁸alle de fangne har Ro, de hører ej Fogedens Røst;

¹⁸siellä pääsevät vangit vaivastaan, piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.

¹⁹små og store er lige der og Trællen fri for sin Herre.

¹⁹Yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa.

²⁰Hvi giver Gud de lidende Lys, de bittert sørgende Liv,

²⁰Miksi hän antaa elämän valon sille, jonka osa on kärsimys, miksi niille, joiden elämä on täynnä katkeruutta?

²¹dem, som bier forgæves på Døden, graver derefter som efter Skatte,

²¹He odottavat kuolemaa, mutta se ei tule, he etsivät sitä enemmän kuin aarretta.

²²som glæder sig til en Stenhøj, jubler, når de finder deres Grav

²²Kun kuolema heidät korjaa, he iloitsevat, heidän suurin riemunsa on hauta.

²³en Mand, hvis Vej er skjult, hvem Gud har stænget inde?

²³Miksi hän antaa elämän valon miehelle, joka on Jumalan saartama, jolta tie on kadonnut?

²⁴Thi Suk er blevet mit daglige Brød, mine Ve råb strømmer som Vand.

²⁴Minun leipääni on itku ja voihke, veden lailla virtaa minun valitukseni.

²⁵Thi hvad jeg gruer for, rammer mig, hvad jeg bæver for, kommer over mig.

²⁵Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.

²⁶Knap har jeg Fred, og knap har jeg Ro, knap har jeg Hvile, så kommer Uro!

²⁶Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään, yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.