1Seitsemän päivän kuluttua Job avasi suunsa. Hän kirosi syntymänsä päivän
1Seejärel avas Iiob suu ja needis oma sündimispäeva.
2ja sanoi:
2Ja Iiob hakkas rääkima ning ütles:
3-- Kadotkoon jäljettömiin se päivä, jona synnyin, yö, joka tiesi kertoa: poika on siinnyt.
3'Kadugu see päev, mil ma sündisin, ja see öö, mil öeldi: 'Poeglaps on eostunud!'
4Haihtukoon pimeään se päivä, älköön Jumala taivaassaan muistako sitä, älköön aamun valo sitä koskettako.
4Muutugu pimeduseks see päev; ärgu hooligu temast Jumal ülal ja ärgu paistku temale valgust!
5Kuoleman varjo vieköön sen mukanaan, musta pilvi peittäköön sen, auringon pimentyminen säikyttäköön sen pois.
5Nõudku teda pimedus ja surmavari, pilved lasugu ta peal, kohutagu teda päeva pimendused!
6Nielköön synkkä pimeys sen yön, niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin, että se katoaa kuukauden öiden kierrosta.
6See öö - võtku teda pilkane pimedus! Ärgu ta seltsigu aasta päevadega, kuude hulka ta ärgu tulgu!
7Hedelmätön olkoon se yö, ilosta tyhjä.
7Vaata, see öö jäägu viljatuks, ärgu olgu tal hõiskamist!
8Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin.
8Vandugu teda päevaneedjad, kes on valmis Leviatanit äratama!
9Pimetkööt sen aamun tähdet, älköön se yö nähkö sarastuksen valoa, turhaan se odottakoon päivänkoiton katsetta.
9Pimenegu ta puhtetähed, oodaku ta valgust, mis ei tule, ärgu saagu ta näha koidukiiri,
10Se päivä ja yö ei sulkenut edestäni kohdun porttia, ei kätkenyt silmiltäni tätä kärsimystä.
10sellepärast et ta ei sulgenud mu emaihu ust ega varjanud vaeva mu silma eest.
11Miksi en syntynyt kuolleena, miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?
11Miks ma ei surnud emakotta, üsast välja tulles ei heitnud hinge?
12Miksi äitini polvet ottivat minut vastaan, miksi rinnat antoivat ravinnon?
12Miks võtsid põlved mind vastu ja miks olid rinnad, et sain imeda?
13Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa, nukkuisin, minulla olisi rauha.
13Tõesti, ma oleksin nüüd maganud ja mul oleks olnud rahu; oleksin siis uinunud, mul oleks puhkus
14Minä lepäisin kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa, noiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, mahtavia raunioita.
14koos kuningate ja maanõunikega, kes ehitasid endile hauamärgid,
15Minä lepäisin ruhtinaitten seurassa, noiden, joilla oli kultaa, jotka täyttivät palatsinsa hopealla.
15või koos vürstidega, kellel oli kulda, kes täitsid oma kojad hõbedaga.
16Niin kuin kuollut sikiö olisin poissa, maahan kaivettu ja olematon, niin kuin lapsi, joka ei päivänvaloa nähnyt.
16Või miks ma ei olnud nagu varjatud nurisünnitis, nagu lapsukesed, kes päevavalgust ei saa näha?
17Siellä pahantekijöitten raivo lakkaa ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,
17Seal jätavad õelad ässituse ja seal saavad väsinud puhata,
18siellä pääsevät vangit vaivastaan, piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.
18seal on kõik vangid muretud: nad ei kuule enam sundija häält.
19Yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa.
19Seal on pisike ja suur ühesugused ja ori on vaba oma isandast.
20Miksi hän antaa elämän valon sille, jonka osa on kärsimys, miksi niille, joiden elämä on täynnä katkeruutta?
20Miks antakse valgust vaevatule ja elu neile, kelle hing on kibestunud,
21He odottavat kuolemaa, mutta se ei tule, he etsivät sitä enemmän kuin aarretta.
21kes ootavad surma, mis ei tule, ent kes otsivad seda enam kui varandust,
22Kun kuolema heidät korjaa, he iloitsevat, heidän suurin riemunsa on hauta.
22kes hõiskavad juubeldades ja on rõõmsad, kui nad leiavad haua?
23Miksi hän antaa elämän valon miehelle, joka on Jumalan saartama, jolta tie on kadonnut?
23Miks antakse valgust mehele, kelle tee on varjul, kellele Jumal igast küljest on pannud takistusi?
24Minun leipääni on itku ja voihke, veden lailla virtaa minun valitukseni.
24Sest ohkamine on mulle leivaks ja mu kaebed voolavad nagu vesi.
25Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.
25Sest see, mille ees ma tundsin hirmu, tuli mulle kätte, ja mida ma kartsin, see tabas mind.
26Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään, yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.
26Ei ole mul rahu, ei vaikust ega hingamist, küll aga on tulnud rahutus.'