¹Seitsemän päivän kuluttua Job avasi suunsa. Hän kirosi syntymänsä päivän

¹Loks lauk Job upp munni sínum og bölvaði fæðingardegi sínum.

²ja sanoi:

²Hann tók til máls og sagði:

³-- Kadotkoon jäljettömiin se päivä, jona synnyin, yö, joka tiesi kertoa: poika on siinnyt.

³Farist sá dagur, sem ég fæddist á, og nóttin, sem sagði: Sveinbarn er getið!

⁴Haihtukoon pimeään se päivä, älköön Jumala taivaassaan muistako sitä, älköön aamun valo sitä koskettako.

⁴Sá dagur verði að myrkri, Guð á hæðum spyrji ekki eftir honum, engin dagsbirta ljómi yfir honum.

⁵Kuoleman varjo vieköön sen mukanaan, musta pilvi peittäköön sen, auringon pimentyminen säikyttäköön sen pois.

⁵Myrkur og niðdimma heimti hann aftur, skýflókar leggist um hann, dagmyrkvar skelfi hann.

⁶Nielköön synkkä pimeys sen yön, niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin, että se katoaa kuukauden öiden kierrosta.

⁶Sú nótt _ myrkrið hremmi hana, hún gleðji sig eigi meðal ársins daga, hún komi eigi í tölu mánaðanna.

⁷Hedelmätön olkoon se yö, ilosta tyhjä.

⁷Sjá, sú nótt verði ófrjó, ekkert fagnaðaróp heyrist á henni.

⁸Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin.

⁸Þeir sem bölva deginum, formæli henni, _ þeir sem leiknir eru í að egna Levjatan.

⁹Pimetkööt sen aamun tähdet, älköön se yö nähkö sarastuksen valoa, turhaan se odottakoon päivänkoiton katsetta.

⁹Myrkvist stjörnur aftureldingar hennar, vænti hún ljóss, en það komi ekki, og brágeisla morgunroðans fái hún aldrei litið,

¹⁰Se päivä ja yö ei sulkenut edestäni kohdun porttia, ei kätkenyt silmiltäni tätä kärsimystä.

¹⁰af því að hún lokaði eigi fyrir mér dyrum móðurlífsins og byrgði ei ógæfuna fyrir augum mínum.

¹¹Miksi en syntynyt kuolleena, miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?

¹¹Hví dó ég ekki í móðurkviði, _ andaðist jafnskjótt og ég var kominn af móðurlífi?

¹²Miksi äitini polvet ottivat minut vastaan, miksi rinnat antoivat ravinnon?

¹²Hvers vegna tóku kné á móti mér og hví voru brjóst til handa mér að sjúga?

¹³Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa, nukkuisin, minulla olisi rauha.

¹³Því þá lægi ég nú og hvíldist, væri sofnaður og hefði frið

¹⁴Minä lepäisin kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa, noiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, mahtavia raunioita.

¹⁴hjá konungum og ráðherrum jarðarinnar, þeim er reistu sér hallir úr rústum,

¹⁵Minä lepäisin ruhtinaitten seurassa, noiden, joilla oli kultaa, jotka täyttivät palatsinsa hopealla.

¹⁵eða hjá höfðingjum, sem áttu gull, þeim er fylltu hús sín silfri.

¹⁶Niin kuin kuollut sikiö olisin poissa, maahan kaivettu ja olematon, niin kuin lapsi, joka ei päivänvaloa nähnyt.

¹⁶Eða ég væri ekki til eins og falinn ótímaburður, eins og börn, sem aldrei hafa séð ljósið.

¹⁷Siellä pahantekijöitten raivo lakkaa ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,

¹⁷Í gröfinni hætta hinir óguðlegu hávaðanum, og þar hvílast hinir örmagna.

¹⁸siellä pääsevät vangit vaivastaan, piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.

¹⁸Bandingjarnir hafa þar allir ró, heyra þar eigi köll verkstjórans.

¹⁹Yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa.

¹⁹Smár og stór eru þar jafnir, og þrællinn er þar laus við húsbónda sinn.

²⁰Miksi hän antaa elämän valon sille, jonka osa on kärsimys, miksi niille, joiden elämä on täynnä katkeruutta?

²⁰Hví gefur Guð ljós hinum þjáðu og líf hinum sorgbitnu?

²¹He odottavat kuolemaa, mutta se ei tule, he etsivät sitä enemmän kuin aarretta.

²¹þeim sem þrá dauðann, en hann kemur ekki, sem grafa eftir honum ákafara en eftir fólgnum fjársjóðum,

²²Kun kuolema heidät korjaa, he iloitsevat, heidän suurin riemunsa on hauta.

²²þeim sem mundu gleðjast svo, að þeir réðu sér ekki fyrir kæti, fagna, ef þeir fyndu gröfina;

²³Miksi hän antaa elämän valon miehelle, joka on Jumalan saartama, jolta tie on kadonnut?

²³_ þeim manni, sem enga götu sér og Guð hefir girt inni?

²⁴Minun leipääni on itku ja voihke, veden lailla virtaa minun valitukseni.

²⁴Því að andvörp eru orðin mitt daglegt brauð, og kvein mitt úthellist sem vatn.

²⁵Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.

²⁵Því að óttaðist ég eitthvað, þá hitti það mig, og það sem ég hræddist, kom yfir mig.Ég mátti eigi næðis njóta, eigi friðar, eigi hvíldar, þá kom ný mæða.

²⁶Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään, yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.

²⁶Ég mátti eigi næðis njóta, eigi friðar, eigi hvíldar, þá kom ný mæða.