¹Nyt Job sanoi:

¹Þá svaraði Job og sagði:

²-- Totta kai minä tuon tiedän! Ei ihminen voi olla oikeassa Jumalaa vastaan.

²Vissulega, ég veit að það er svo, og hvernig ætti maðurinn að hafa rétt fyrir sér gagnvart Guði?

³Se, joka ryhtyisi käymään hänen kanssaan oikeutta, ei pystyisi vastaamaan hänen kysymyksiinsä, ei yhteen tuhannesta.

³Þóknist honum að deila við hann, getur hann ekki svarað einni spurningu af þúsund.

⁴Hänen on viisaus, hänen on voima ja mahti. Kuka voisi uhmata häntä joutumatta tuhoon?

⁴Hann er vitur í hjarta og máttkur að afli _ hver þrjóskaðist gegn honum og sakaði eigi? _

⁵Hän siirtää vuoria kuin huomaamatta, hän kääntää ne nurin, kun hän vihastuu.

⁵Hann sem flytur fjöll, svo að þau vita ekki af, hann sem kollvarpar þeim í reiði sinni,

⁶Hän koskettaa maata, ja se järähtää paikoiltaan, sen peruspylväät horjuvat.

⁶hann sem hrærir jörðina úr stað, svo að stoðir hennar leika á reiðiskjálfi,

⁷Hän käskee, ja aurinko pimenee. Hän sulkee sinetillään tähtien valon.

⁷hann sem býður sólinni, og hún rennur ekki upp, og setur innsigli fyrir stjörnurnar,

⁸Yksin on hän levittänyt yllemme taivaan, hän kulkee meren hyökyjen yli.

⁸hann sem þenur út himininn aleinn, og gengur á háöldum sjávarins,

⁹Leijonan tähdistön hän on tehnyt, Orionin ja Seulaset ja eteläisten tähtien tarhat.

⁹hann sem skóp Vagnstirnið og Óríon, Sjöstjörnuna og forðabúr sunnanvindsins,

¹⁰Suuria tekoja hän tekee, tutkimattomia, ihmeitä, joilla ei ole määrää, ei rajaa.

¹⁰hann sem gjörir mikla hluti og órannsakanlega og dásemdarverk, er eigi verða talin,

¹¹Hän kulkee läheltä, enkä minä häntä näe, hän kiitää ohitseni, enkä minä häntä huomaa.

¹¹sjá, hann gengur fram hjá mér, en ég sé hann ekki, hann strýkst fram hjá, en ég verð hans ekki var.

¹²Kun hän tempaa käsiinsä jotakin, kuka voi sen estää? Kuka sanoisi hänelle: "Miksi sinä noin teet?"

¹²Þegar hann þrífur til, hver vill þá aftra honum, hver vill segja við hann: ,,Hvað gjörir þú?``

¹³Mikään voima ei käännä pois Jumalan vihaa, hänen alleen lyyhistyvät Rahabin joukot.

¹³Guð heldur ekki aftur reiði sinni, bandamenn hafdrekans beygðu sig undir hann.

¹⁴Kuinka minä voisin käydä kiistaan Jumalan kanssa, kuinka voisin löytää sanat häntä vastaan?

¹⁴Hversu miklu síður mundi ég þá geta svarað honum, geta valið orð mín gagnvart honum,

¹⁵Vaikka olisin kuinka oikeassa, en pystyisi hänelle vastaamaan. Voin vain rukoilla armoa häneltä, joka minut tuomitsee.

¹⁵ég sem ekki mætti svara, þótt ég hefði rétt fyrir mér, heldur verð að beiðast miskunnar af dómara mínum.

¹⁶Vaikka hän ottaisi vastaan minun haasteeni, en usko, että hän suostuisi minua kuulemaan --

¹⁶Þótt ég kallaði og hann svaraði mér, þá mundi ég ekki trúa, að hann hlustaði á mig.

¹⁷hän, joka myrskyllään iskee minut maahan ja aina vain lisää minun haavojeni määrää ilman mitään syytä.

¹⁷Miklu fremur mundi hann hvæsa á mig í stormviðri og margfalda sár mín án saka,

¹⁸Edes hengenvedon ajaksi hän ei anna minulle rauhaa, ei, hän lisäämistään lisää kärsimystäni.

¹⁸aldrei leyfa mér að draga andann, heldur metta mig beiskri kvöl.

¹⁹Jos turvaudun voimaan -- hänen on voima. Jos vaadin oikeutta, hän kysyy: "Kuka minut haastaa?"

¹⁹Sé um kraft að ræða, er mátturinn hans, sé um rétt að ræða, hver vill þá stefna honum?

²⁰Vaikka minä olen oikeassa, oma suuni joutuu tuomitsemaan minut. Vaikka olen syytön, hän tuomitsee minut väärintekijäksi.

²⁰Þótt ég hefði rétt fyrir mér, þá mundi munnur minn sakfella mig, þótt ég væri saklaus, mundi hann koma á mig sektinni.

²¹Syytön olen. Mutta mitäpä minun elämästäni! Minä inhoan sitä.

²¹Saklaus er ég, ég hirði ekkert um líf mitt, ég virði að vettugi tilveru mína!

²²Yhdentekevää! Siksi minä sanon: "Yhtä lailla hän tekee sinusta lopun, olitpa syytön tai syyllinen."

²²Mér stendur á sama um það. Fyrir því segi ég: hann tortímir jafnt saklausum sem óguðlegum.

²³Kun tuhon ruoska iskee ihmisiin, hän ei välitä viattomien kärsimyksistä.

²³Þegar svipan deyðir snögglega, þá gjörir hann gys að örvænting hinna saklausu.

²⁴Kun maa on annettu kelvottomien käsiin, hän peittää tuomarien silmät. Ellei se ole hän -- kuka sitten?

²⁴Jörðin er gefin í vald hinna óguðlegu, hann byrgir fyrir andlitið á dómendum hennar. Sé það ekki hann _ hver þá?

²⁵Minun päiväni rientävät nopeammin kuin juoksija, ne häipyvät luotani, onnea ne eivät saaneet nähdä,

²⁵Dagar mínir voru skjótari en hraðboði, liðu svo hjá, að þeir litu enga hamingju.

²⁶kuin kaislaveneet ne liukuvat toinen toisensa perään pois, ne kiitävät kuin saaliin kimppuun syöksyvä kotka.

²⁶Þeir brunuðu áfram eins og reyrbátar, eins og örn, sem steypir sér niður á æti.

²⁷Jos sanon itselleni: "Nyt minä unohdan murheet, otan iloisen ilmeen, nauran",

²⁷Ef ég segi: Ég ætla að gleyma volæði mínu, ég ætla að breyta andlitssvip mínum og vera kátur, _

²⁸niin kohta iskee minuun uusi kauhu, sillä minä tiedän, että sinä et minua syyttömäksi julista.

²⁸þá hryllir mig við öllum þjáningum mínum, því ég veit þú sýknar mig ekki.

²⁹Kun minut joka tapauksessa tuomitaan syylliseksi, miksi harata vastaan?

²⁹Ég á nú að vera sekur, hví skyldi ég þá vera að mæðast til ónýtis?

³⁰Vaikka minä kylpisin lumessa ja pesisin käteni lipeällä,

³⁰Þótt ég þvægi mér úr snjó og hreinsaði hendur mínar í lút,

³¹kuitenkin sinä ryvettäisit minut likakuopassa, niin että minua inhoaisivat omat vaatteenikin.

³¹þá mundir þú dýfa mér ofan í forarvilpu, svo að klæðum mínum byði við mér.

³²Hän ei ole ihminen, niin kuin minä olen. En minä voi käydä hänen kanssaan oikeutta, en puolustautua häntä vastaan.

³²Guð er ekki maður eins og ég, að ég geti svarað honum, að við getum gengið saman fyrir réttinn.

³³Ei kukaan voi olla tuomarina meidän välillämme, asettaa kättään meidän molempien päälle.

³³Enginn er sá, er úr skeri okkar í milli, er lagt geti hönd sína á okkur báða.

³⁴Voi, jospa Jumala kääntäisi ruoskansa minusta pois, ettei minun enää tarvitsisi säikkyä häntä!

³⁴Hann taki vönd sinn frá mér og láti ekki skelfing sína hræða mig,þá vil ég tala og eigi óttast hann, því að svo er mér eigi farið hið innra.

³⁵Silloin voisin puhua hänelle suoraan, pelkäämättä! Nyt en voi. Olen itseni kanssa yksin.

³⁵þá vil ég tala og eigi óttast hann, því að svo er mér eigi farið hið innra.