1Derefter oplot Job sin munn og forbannet den dag han blev født.
1Seitsemän päivän kuluttua Job avasi suunsa. Hän kirosi syntymänsä päivän
2Job tok til orde og sa:
2ja sanoi:
3Til grunne gå den dag da jeg blev født, og den natt som sa: Et guttebarn er undfanget!
3-- Kadotkoon jäljettömiin se päivä, jona synnyin, yö, joka tiesi kertoa: poika on siinnyt.
4Måtte den dag bli til mørke! Måtte Gud i det høie ikke spørre efter den, og intet lys stråle over den!
4Haihtukoon pimeään se päivä, älköön Jumala taivaassaan muistako sitä, älköön aamun valo sitä koskettako.
5Gid mørke og dødsskygge må kreve den tilbake, gid skyer må leire sig over den, gid alt som gjør en dag mørk, må skremme den!
5Kuoleman varjo vieköön sen mukanaan, musta pilvi peittäköön sen, auringon pimentyminen säikyttäköön sen pois.
6Den natt - måtte mulm ta den! Den glede sig ikke blandt årets dager, den komme ikke med i måneders tall!
6Nielköön synkkä pimeys sen yön, niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin, että se katoaa kuukauden öiden kierrosta.
7Ja, ufruktbar bli den natt! Aldri lyde det jubel i den!
7Hedelmätön olkoon se yö, ilosta tyhjä.
8Måtte de som forbanner dager, ønske ondt over den, de som er kyndige i å mane frem Leviatan!
8Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin.
9Gid dens demrings stjerner må bli mørke! La den vente på lys, uten at det kommer! Måtte den aldri skue morgenrødens øielokk -
9Pimetkööt sen aamun tähdet, älköön se yö nähkö sarastuksen valoa, turhaan se odottakoon päivänkoiton katsetta.
10fordi den ikke stengte døren til min mors liv og skjulte møie for mine øine.
10Se päivä ja yö ei sulkenut edestäni kohdun porttia, ei kätkenyt silmiltäni tätä kärsimystä.
11Hvorfor døde jeg ikke i mors liv? Hvorfor utåndet jeg ikke straks i fødselsstunden?
11Miksi en syntynyt kuolleena, miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?
12Hvorfor tok knær imot mig, og hvorfor bryster som jeg kunde die?
12Miksi äitini polvet ottivat minut vastaan, miksi rinnat antoivat ravinnon?
13For da kunde jeg nu ligge og hvile; jeg kunde sove og hadde da ro -
13Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa, nukkuisin, minulla olisi rauha.
14sammen med konger og jordens styrere, som bygget sig ruiner,
14Minä lepäisin kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa, noiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, mahtavia raunioita.
15eller med fyrster som eide gull, som fylte sine hus med sølv;
15Minä lepäisin ruhtinaitten seurassa, noiden, joilla oli kultaa, jotka täyttivät palatsinsa hopealla.
16eller jeg var nu ikke til, likesom et nedgravd, ufullbåret foster, lik barn som aldri så lyset.
16Niin kuin kuollut sikiö olisin poissa, maahan kaivettu ja olematon, niin kuin lapsi, joka ei päivänvaloa nähnyt.
17Der har de ugudelige holdt op å rase, og der hviler de trette.
17Siellä pahantekijöitten raivo lakkaa ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,
18Der har alle fanger ro, de hører ikke driverens røst.
18siellä pääsevät vangit vaivastaan, piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.
19Liten og stor er der like, og trælen er fri for sin herre.
19Yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa.
20Hvorfor gir han* den lidende lys, og liv til dem som bærer sorg i sitt hjerte, / {* Gud.}
20Miksi hän antaa elämän valon sille, jonka osa on kärsimys, miksi niille, joiden elämä on täynnä katkeruutta?
21dem som venter på døden uten at den kommer, og som leter efter den ivrigere enn efter skjulte skatter,
21He odottavat kuolemaa, mutta se ei tule, he etsivät sitä enemmän kuin aarretta.
22dem som gleder sig like til jubel, som fryder sig når de finner en grav -
22Kun kuolema heidät korjaa, he iloitsevat, heidän suurin riemunsa on hauta.
23til den mann hvis vei er skjult for ham, og som Gud har stengt for på alle kanter?
23Miksi hän antaa elämän valon miehelle, joka on Jumalan saartama, jolta tie on kadonnut?
24For mine sukk er blitt mitt daglige brød, og mine klager strømmer som vannet.
24Minun leipääni on itku ja voihke, veden lailla virtaa minun valitukseni.
25For alt det fryktelige jeg reddes for, det rammer mig, og det jeg gruer for, det kommer over mig.
25Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.
26Jeg har ikke fred, ikke ro, ikke hvile - det kommer alltid ny uro.
26Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään, yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.