¹Da tok Elifas fra Teman til orde og sa:

¹Temanilainen Elifas alkoi nyt puhua. Hän sanoi:

²Om en prøvde å tale et ord til dig, vilde du da ta det ille op? Men hvem kan vel holde sine ord tilbake?

²-- Pahastutko, jos rohkenen puhua sinulle? Kuka voisi kauemmin pysyä vaiti!

³Du har selv vist mange til rette, og maktløse hender styrket du;

³Olet itse opettanut monia, ohjannut oikeaan, olet tarttunut voimatonta kädestä.

⁴dine ord reiste den snublende op, og synkende knær gjorde du sterke.

⁴Sinun sanasi ovat auttaneet kaatuneen pystyyn, sinä olet rohkaissut horjuvaa.

⁵Men nu, når det gjelder dig selv, blir du utålmodig, når det rammer dig, blir du forferdet.

⁵Kun vastoinkäyminen tulee omalle kohdallesi, et kestä hetkeäkään. Kun se koskettaa sinua, joudut kauhun valtaan.

⁶Er ikke din gudsfrykt din tillit, din ulastelige ferd ditt håp?

⁶Sinun luottamuksesi perustana on jumalanpelko, sinun toivosi perustana oman vaelluksesi puhtaus.

⁷Tenk efter: Hvem omkom uskyldig, og hvor gikk rettskafne til grunne?

⁷Mutta sano minulle: milloin on viaton joutunut tuhoon, milloin on oikeamielinen hukkunut?

⁸Efter det jeg har sett, har de som pløide urett og sådde nød, også høstet det.

⁸Ne, jotka kyntävät vääryyden peltoa ja kylvävät pahaa, ne myös korjaavat tuhon ja turmion, sen olen nähnyt.

⁹De omkom for Guds ånde, og for hans vredes pust blev de til intet.

⁹Kun Jumala henkäisee, he tuhoutuvat, hänen vihansa tuuli pyyhkäisee heidät pois.

¹⁰Løvens brøl og dens fryktelige røst hørtes ikke lenger, og ungløvenes tenner blev knust.

¹⁰Leijona karjuu, nuori leijona ärisee, mutta petojen hampaat murskataan.

¹¹Løven omkom av mangel på rov, og løvinnens unger blev adspredt.

¹¹Saalista vailla jalopeura nääntyy, pennut joutuvat hajalle, kauas toisistaan.

¹²Og til mig stjal sig et ord; det lød for mitt øre som en hvisken,

¹²Kuin varkain tuli jostakin sana, minun korvani kuulivat kaukaisen huminan.

¹³under skiftende tanker ved nattlige syner, når dyp søvn faller på menneskene.

¹³Se tuli niin kuin uninäyt tulevat häilyen yössä keskelle syvintä unta,

¹⁴Frykt og beven kom over mig, så alle mine ben tok til å skjelve.

¹⁴se kouraisi minua, ja minä vapisin, kaikki jäseneni tärisivät kauhusta,

¹⁵Og en ånd fór forbi mitt åsyn; hårene på mitt legeme reiste sig.

¹⁵minä tunsin henkäyksen kasvoillani, ihokarvani nousivat pystyyn,

¹⁶Den blev stående, men jeg skjelnet ikke klart hvorledes den så ut - det var en skikkelse som stod der for mine øine; jeg hørte en stille susen og en røst:

¹⁶kun jokin pysähtyi eteeni, en tiedä mikä, silmieni edessä outo hahmo. Tuli hiljaista, ja minä kuulin äänen:

¹⁷Er et menneske rettferdig for Gud, eller en mann ren for sin skaper?

¹⁷Voiko ihminen olla oikeassa ja Jumala väärässä? Voiko ihminen olla puhdas Luojansa silmissä?

¹⁸Se, på sine tjenere stoler han ikke, og hos sine engler finner han feil*, / {* d.e. ufullkommenhet.}

¹⁸Ei Jumala luota edes omiin palvelijoihinsa, enkeleitäänkin hän nuhtelee virheistä.

¹⁹hvor meget mere da hos dem som bor i hus av ler, og som har sin grunnvoll i støvet - de som knuses lettere enn møll.

¹⁹Kuinka hän luottaisi savimajan asukkaisiin? Tomusta heidät on tehty, hän voi musertaa heidät kuin koiperhosen.

²⁰Fra morgen til aften - så er de sønderslått; uten at nogen akter på det, går de til grunne for alltid.

²⁰Aamulla ihminen herää, illalla hän on poissa ja unohdettu, ikuisiksi ajoiksi,

²¹Blir ikke teltsnoren dradd ut* hos dem? De dør, men ikke i visdom. / {* så deres jordiske telt (2KO 5, 1.) faller sammen.}

²¹hänen telttanuoransa kiskaistaan irti, ja hän kuolee tietämättä, miksi.