1Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.
1Inimesel, naisest sündinul, on lühikesed elupäevad ja palju tüli.
2Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.
2Ta tõuseb nagu lilleke ja ta lõigatakse ära, ta põgeneb nagu vari ega jää püsima.
3Ja tällaista olentoa sinun silmäsi vartioi, hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle!
3Ometi pead sa seesugust silmas ja viid mind enesega kohtu ette.
4Voiko saastaisesta tulla puhdas? Ei koskaan!
4Kes võib roojasest teha puhta? Mitte keegi!
5Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää.
5Kuna tema elupäevad on määratud ja tema kuude arv on sinu käes - sa oled pannud piiri, millest ta ei saa üle minna -,
6Käännä siis katseesi hänestä pois, jätä hänet rauhaan, että hän saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätyttyä.
6siis pööra oma pilk tema pealt ära ja jäta ta rahule, seni kui ta päevilisena oma päevast rõõmu tunneb!
7Vaikka puu kaadetaan, sillä on yhä toivoa: sen kanto työntää versoja, niiden kasvu ei lopu.
7Sest puulgi on lootus: kui ta maha raiutakse, siis ta võrsub taas ja tal pole võsudest puudu.
8Vaikka sen juuri vanhenee maassa, vaikka sen tyvi kuolee,
8Kuigi ta juur maa sees kõduneb ja känd mullas sureb,
9jo kostea henkäys saa sen taas työntämään vesaa ja versomaan kuin nuori taimi.
9hakkab ta veehõngust haljendama ja võsusid ajama otsekui istik.
10Toisin ihminen: hän riutuu ja kuolee. Kun hän on mennyt pois, missä hän on?
10Aga kui mees sureb ja kaob, kui inimene hinge heidab - kus on ta siis?
11Meren vesi haihtuu, virta kuivuu, sen vedet häviävät.
11Vesi voolab järvest ja jõgi taheneb ning kuivab,
12Kun ihminen vaipuu lepoon, hän ei enää nouse, ei vaikka taivaat revähtäisivät auki. Ihminen ei herää unestaan.
12nõnda heidab inimene magama ega tõuse enam. Enne kui taevaid pole enam, nad ei ärka, neid ei äratata unest.
13Kunpa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut, panisit määräajan ja muistaisit sitten minut!
13Oh, et sa varjaksid mind surmavallas, peidaksid, kuni su viha möödub; et sa määraksid mulle aja ja siis peaksid mind meeles.
14Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut? Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu, minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy.
14Kui mees sureb, kas ta ärkab jälle ellu? Ma ootaksin kogu oma sundaja, kuni mu vabastus tuleb.
15Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut.
15Sa hüüaksid ja ma vastaksin sulle, sa igatseksid oma kätetööd.
16Sinä tarkkaisit kyllä askeleitani mutta et pitäisi kirjaa synneistäni.
16Nüüd loed sa aga mu samme, ei lähe mööda mu patust.
17Pahat tekoni olisivat kukkarossasi sinetillä suljettuina, sinä peittäisit ne näkymättömiin.
17Mu üleastumine on pitseriga suletud kukrusse ja sa katad kinni mu süü.
18Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa,
18Aga variseb ju ka mägi ja kalju nihkub paigast,
19niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon.
19vesi kulutab kive, vihmavaling uhub maamulla - nõnda hävitad sina inimese lootuse.
20Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois.
20Sina alistad tema igaveseks ja ta peab minema, muudad ta näo ja saadad ta ära.
21Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä.
21Kas ta lapsi austatakse - tema ei saa seda teada, või kas neid põlatakse - tema seda ei märka.
22Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.
22Tema tunneb valu ainult omaenese ihus ja leina omaenese hinges.'