¹Nyt naamalainen Sofar alkoi jälleen puhua. Hän sanoi:

¹Siis rääkis naamalane Soofar ja ütles:

²-- Sinun puheesi ärsyttää minut vastaamaan, se kiihdyttää mieltäni.

²'Selle peale mu rahutud mõtted tulevad tagasi ja sellepärast tormitseb mu sees.

³Se, miten opetat ja ojennat, loukkaa minua, mutta ymmärrykseni löytää kyllä sinulle vastauksen.

³Ma pean kuulma häbistavat noomimist ja saan vastuseks tühja tuult.

⁴Niin kuin tiedät, niin kuin on tiedetty muinaisista ajoista asti, siitä asti, kun ihmisiä on ollut maan päällä:

⁴Kas sa ei tea juba muistsest ajast, sellest ajast, kui inimene maa peale pandi,

⁵jumalattoman ilo kestää vain hetken, rienaajan onni on pian ohi.

⁵et õelate hõiskamine on üürike ja jumalatu rõõm ainult hetkeline?

⁶Vaikka hän ulottuisi taivaaseen saakka, vaikka hänen päänsä koskettaisi pilviä,

⁶Kuigi ta kõrgus tõuseks taevani ja ta pea puudutaks pilvi,

⁷hän häviää jäljettömiin niin kuin sonta. Ne, jotka hänet tunsivat, kysyvät: "Missä hän on?"

⁷ta kaob, nagu ta roegi, igaveseks; need, kes teda nägid, küsivad: 'Kus ta on?'

⁸Kuin uni hän lentää pois, katoaa, kuin öinen näky hän haihtuu tyhjiin.

⁸Ta lendab ära otsekui unenägu ja teda ei leita enam, ta haihtub nagu öine nägemus.

⁹Ne, jotka hänet näkivät, eivät enää häntä näe, hänen asuinsijansa ei enää häntä tunne.

⁹Silm, mis teda nägi, ei näe teda enam, ja ta ase ei pane enam teda tähele.

¹⁰Hänen kätensä joutuvat antamaan takaisin kaiken riistämänsä, hänen lapsensa pyytävät armopaloja köyhiltä.

¹⁰Tema lapsed peavad vaeseid hüvitama ja tema enese käed ta varanduse tagasi andma.

¹¹Nuoruus ja voima, joka täytti hänen ruumiinsa, vaipuu hänen kanssaan maan tomuun.

¹¹Ta kondid on küll täis noorusjõudu, aga ta heidab koos sellega põrmu magama.

¹²Paha maistuu niin makealle hänen suussaan, että hän viivytellen tunnustelee sitä kielellään,

¹²Kuigi kurjus on ta suus nõnda magus, et ta peidab selle oma keele alla,

¹³nautiskelee, ei malta luopua siitä vaan pidättelee sitä kitalakeaan vasten.

¹³kuigi ta säästab seda ega loobu sellest, vaid hoiab seda keset suulage,

¹⁴Mutta herkku muuttuu hänen sisuksissaan, se on hänen vatsassaan kuin sarvikyyn myrkky.

¹⁴muutub ometi tema roog ta kõhus madude mürgiks ta sisikonnas.

¹⁵Sen hyvän, jonka hän on ahminut, hän oksentaa ulos, Jumala ajaa sen pois hänen vatsastaan.

¹⁵Ta peab oksendama neelatud varandust - Jumal ajab selle ta kõhust välja.

¹⁶Sarvikyyn myrkkyä hän on itseensä imenyt, käärmeen kieli hänet surmaa.

¹⁶Ta imes madude mürki, ussi keel tapab ta.

¹⁷Ei hän enää näe solisevia puroja, ei kerman ja hunajan virtoja.

¹⁷Ei saa ta näha ojasid, mee ja piima voolude jõgesid.

¹⁸Hän joutuu luopumaan työnsä hedelmistä, ei saa niistä nauttia, omaisuudesta, jonka hän hankki, hän ei saa iloita,

¹⁸Ta peab oma töövilja ära andma ega tohi ise seda neelata, ja oma kaubakasust ei tunne ta rõõmu.

¹⁹koska hän murskasi köyhät, jätti heidät oman onnensa varaan, otti itselleen taloja, joita ei ollut rakentanut.

¹⁹Sest ta murdis, jättis maha vaesed, röövis endale koja, mida ta polnud ehitanud.

²⁰Koskaan hän ei saanut kyllikseen, mutta hänen aarteensa eivät häntä pelasta.

²⁰Sest ta ei tundnud küllastust kõhus - aga oma kalliste asjadega ei päästa ta ennast.

²¹Kaikkea hän ahnehti kyltymättä, siksi hänen onnensa ei kestä.

²¹Ükski ei pääsenud tema neelamisest, seepärast ta õnn ei kesta.

²²Kun hänellä on yllin kyllin kaikkea, juuri silloin ahdinko hänet yllättää ja onnettomuuden painava käsi laskeutuu hänen päälleen.

²²Tema ülikülluseski tuleb temale kitsas kätte, teda tabab õnnetuse kogu jõud.

²³Yllin kyllin hän tulee saamaan: Jumala suuntaa häneen vihansa hehkun ja antaa tuhon sataa hänen päälleen.

²³Et tema kõhtu täita, läkitab Jumal temasse oma tulise viha ja laseb seda sadada tema peale ta toiduga.

²⁴Jos hän pääsee pakoon rautaisia aseita, pronssinuoli hänet surmaa:

²⁴Kui ta põgeneb raudrelva eest, siis laseb vaskamb temast läbi,

²⁵se tulee selästä ulos hänen sappinesteestään kiiltävänä, ja kauhu valtaa hänet.

²⁵viskoda tuleb välja seljast ja mõõgatera sapist, ja temale tulevad hirmuvärinad peale.

²⁶Pimeys odottaa, väijyksissä se odottaa. Tuli, joka palaa lietsomatta, syö hänet. Voi sitä, joka on etsinyt suojaa hänen kattonsa alta!

²⁶Suur pimedus on temale varaks pandud, teda neelab õhutamata tuli; mis tema telki on alles jäänud, hävitatakse.

²⁷Taivas paljastaa hänen syntinsä, maa nousee häntä vastaan.

²⁷Taevad ilmutavad tema süüd ja maa tõuseb tema vastu.

²⁸Hänen talonsa vauraus häipyy tyhjiin, kun vesi syöksyy kaiken yli vihan päivänä.

²⁸Tema koja uhub vihmavaling, ta vihapäeva uputusvesi.

²⁹Tämä on kohtalo, jonka Jumala antaa pahalle, tällaisen perintöosan Jumala on hänelle varannut.

²⁹See on õela inimese osa Jumalalt, pärisosa, mis Jumal temale määrab.'