¹Job jatkoi vielä puhettaan ja sanoi:

¹Ja Iiob jätkas oma kõnet ning ütles:

²-- Kunpa kaikki taas olisi niin kuin ennen, kun Jumala vielä piti minusta huolen!

²'Kes annaks mulle tagasi endised kuud, need päevad, mil Jumal mind hoidis,

³Silloin hän antoi lamppunsa loistaa minulle ja minä sain kulkea pimeyden lävitse hänen valossaan.

³kui oma lampi mu pea kohal laskis paista tema, kelle valgusega ma käisin pimeduses,

⁴Kunpa palaisi kukoistukseni aika, jolloin Jumala suojeli majaani

⁴et ma võiksin olla nagu oma nooruspäevil, mil Jumala osadus oli mu telgi peal,

⁵ja Kaikkivaltias viipyi minun luonani, aika, jolloin oma väkeni vielä oli ympärilläni!

⁵kui Kõigevägevam oli alles mu juures ja mu lapsed viibisid mu ümber,

⁶Noina päivinä minä kahlasin kermassa ja kallio tihkui minulle noroina oliivien öljyä.

⁶kui mu sammud ujusid piimas ja kalju laskis mulle voolata õliojasid?

⁷Kun menin kaupunginportille kokoukseen ja asetuin paikalleni aukion äärelle,

⁷Kui ma siis läksin linna värava juurde, kui ma seadsin oma istme turu peale,

⁸nuoret miehet väistyivät syrjään ja vanhukset nousivat seisomaan.

⁸siis mind nähes pugesid noored mehed peitu ja elatanud tõusid üles ning jäid seisma,

⁹Kaupungin johtomiehet vaikenivat kesken puheen ja panivat käden suunsa eteen.

⁹pealikud lakkasid kõnelemast ja panid käe suu peale,

¹⁰Ruhtinaatkin hiljenivät, kuin kieli olisi jäänyt kitalakeen kiinni.

¹⁰vürstide hääl vaikis ja nende keel kleepus suulakke.

¹¹Ken sanani kuuli, ylisti onneani, ken minut näki, vahvisti todeksi kaiken tämän:

¹¹Tõesti, kelle kõrv mind kuulis, see kiitis mind õnnelikuks, ja kelle silm mind nägi, see tunnistas minu kasuks,

¹²Minä pelastin köyhän, joka pyysi apua, ja orvon, jota kukaan ei auttanut.

¹²sest ma päästsin viletsa, kes appi hüüdis, ja vaeslapse, kellel ei olnud aitajat.

¹³Epätoivoon vaipuneet siunasivat minua, lesken sydämessä minä herätin ilon.

¹³Mulle sai osaks hukkuja õnnistus ja ma panin hõiskama lese südame.

¹⁴Minä pukeuduin vanhurskauteen, oikeudentunto oli viittani ja päähineeni.

¹⁴Ma riietusin õiglusesse, ja mu õigus ehtis mind nagu kuub ja kübar.

¹⁵Olin sokealle silmä, rammalle sauva.

¹⁵Ma olin pimedale silmadeks ja jalutule jalgadeks.

¹⁶Köyhille minä olin isä ja tuntematonta autoin saamaan oikeutta.

¹⁶Ma olin vaestele isaks ja ma uurisin isegi tundmatu tüliasja.

¹⁷Minä murskasin pahantekijän leuan ja tempasin saaliin hänen hampaistaan.

¹⁷Ma purustasin ülekohtutegija lõualuud ja tõmbasin saagi ta hammaste vahelt.

¹⁸Minä ajattelin: "Olen kuin tarun lintu. Vaikka se tuhoutuu pesänsä kanssa, sen päivät vain lisääntyvät.

¹⁸Seepärast ma mõtlesin: 'Küllap ma heidan hinge oma pesas ja mu päevade hulk on nagu liiv.

¹⁹Minun juureni ovat vedelle avoimet, yön kaste viipyy minun oksillani.

¹⁹Mu juur jääb avatuks veele ja mu okste peal on öösiti kaste.

²⁰Minun kunniani säilyy alati kirkkaana, jousi ei kädestäni herpoa, nuoli seuraa toista taukoamatta."

²⁰Mu au on alati uus ja amb mu käes on ikka laskevalmis.'

²¹Minun sanaani odotettiin, sitä kuunneltiin. Kun annoin neuvoja, muut olivat hiljaa.

²¹Nad kuulasid mind ja ootasid, ning vaikisid, kui ma nõu andsin.

²²Kun minä olin puhunut, kukaan ei enää sanonut mitään, minun sanani pisaroivat heidän ylleen.

²²Pärast mu kõnet nad ei rääkinud enam, sest mu sõnad otse voolasid nende peale.

²³He odottivat niitä kuin sadetta, ahmivat niitä kuin kevätsateen vihmaa.

²³Nad ootasid mind nagu vihma ja ajasid suud ammuli otsekui hilisvihma pärast.

²⁴Kun he menettivät toivonsa, minä hymyilin heille, ja minun valoisat kasvoni rohkaisivat heitä.

²⁴Ma naeratasin neile, kui neil puudus usk, ja nad ei tumestanud mu lahket nägu.

²⁵Minä valitsin heille tien, olin heidän johtajansa, minä olin heidän keskellään kuin kuningas sotajoukkonsa keskellä. Niin kuin hän lohduttaa surevia, niin minä lohdutin heitä.

²⁵Mina valisin neile tee ja istusin ise esikohal, elasin nagu kuningas väehulga keskel, otsekui leinajate trööstija.