1Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.
1Maðurinn, af konu fæddur, lifir stutta stund og mettast órósemi.
2Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.
2Hann rennur upp og fölnar eins og blóm, flýr burt eins og skuggi og hefir ekkert viðnám.
3Ja tällaista olentoa sinun silmäsi vartioi, hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle!
3Og yfir slíkum heldur þú opnum augum þínum og dregur mig fyrir dóm hjá þér!
4Voiko saastaisesta tulla puhdas? Ei koskaan!
4Hvernig ætti hreinn að koma af óhreinum? Ekki einn!
5Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää.
5Ef dagar hans eru ákvarðaðir, tala mánaða hans tiltekin hjá þér, hafir þú ákveðið takmark hans, er hann fær eigi yfir komist,
6Käännä siis katseesi hänestä pois, jätä hänet rauhaan, että hän saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätyttyä.
6þá lít þú af honum, til þess að hann fái hvíld, svo að hann megi fagna yfir degi sínum eins og daglaunamaður.
7Vaikka puu kaadetaan, sillä on yhä toivoa: sen kanto työntää versoja, niiden kasvu ei lopu.
7Því að tréð hefir von, sé það höggvið, þá skýtur það nýjum frjóöngum, og teinungurinn kemur áreiðanlega upp.
8Vaikka sen juuri vanhenee maassa, vaikka sen tyvi kuolee,
8Jafnvel þótt rót þess eldist í jörðinni, og stofn þess deyi í moldinni,
9jo kostea henkäys saa sen taas työntämään vesaa ja versomaan kuin nuori taimi.
9þá brumar það við ilminn af vatninu, og á það koma greinar eins og unga hríslu.
10Toisin ihminen: hän riutuu ja kuolee. Kun hän on mennyt pois, missä hän on?
10En deyi maðurinn, þá liggur hann flatur, og gefi manneskjan upp andann _ hvar er hún þá?
11Meren vesi haihtuu, virta kuivuu, sen vedet häviävät.
11Eins og vatnið hverfur úr stöðuvatninu og fljótið grynnist og þornar upp,
12Kun ihminen vaipuu lepoon, hän ei enää nouse, ei vaikka taivaat revähtäisivät auki. Ihminen ei herää unestaan.
12þannig leggst maðurinn til hvíldar og rís eigi aftur á fætur. Hann rumskar ekki, meðan himnarnir standa og vaknar ekki af svefninum.
13Kunpa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut, panisit määräajan ja muistaisit sitten minut!
13Ó að þú vildir geyma mig í dánarheimum, fela mig, uns reiði þinni linnir, setja mér tímatakmark og síðan minnast mín!
14Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut? Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu, minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy.
14Þegar maðurinn deyr, lifnar hann þá aftur? þá skyldi ég þreyja alla daga herþjónustu minnar, þar til er lausnartíð mín kæmi.
15Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut.
15Þú mundir kalla, og ég _ ég mundi svara þér, þú mundir þrá verk handa þinna.
16Sinä tarkkaisit kyllä askeleitani mutta et pitäisi kirjaa synneistäni.
16Því að þá mundir þú telja spor mín, eigi vaka yfir synd minni.
17Pahat tekoni olisivat kukkarossasi sinetillä suljettuina, sinä peittäisit ne näkymättömiin.
17Afbrot mín lægju innsigluð í böggli, og á misgjörð mína drægir þú hvítan lit.
18Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa,
18En eins og fjallið molnar sundur, er það hrynur, og kletturinn færist úr stað sínum,
19niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon.
19eins og vatnið holar steinana og vatnsflóðin skola burt jarðarleirnum, svo hefir þú gjört von mannsins að engu.
20Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois.
20Þú ber hann ofurliði að eilífu, og hann fer burt, þú afmyndar ásjónu hans og rekur hann á brott.
21Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä.
21Komist börn hans til virðingar, þá veit hann það ekki, séu þau lítilsvirt, verður hann þess ekki var.Aðeins kennir líkami hans eigin sársauka, og sál hans hryggist yfir sjálfum honum.
22Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.
22Aðeins kennir líkami hans eigin sársauka, og sál hans hryggist yfir sjálfum honum.