¹Henkeäni ahdistaa, päiväni pimenevät, hauta odottaa.

¹Andi minn er bugaður, dagar mínir þrotnir, gröfin bíður mín.

²Joka puolelta kuulen pilkkaa, pahat puheet vievät silmistäni unen.

²Vissulega eru þeir enn að gjöra gys að mér! Auga mitt verður að horfa upp á móðganir þeirra!

³Aseta sinä itse pantti, takaa minut! Kuka muuten minut takaisi, kättä päälle lyöden?

³Set veð, gakk í ábyrgð fyrir mig hjá þér, Guð, hver mun annars taka í hönd mér?

⁴Sinä olet varjellut pilkkaajiani liialta älyltä - - et anna heille aihetta voitonjuhliin.

⁴Því að hjörtum þeirra hefir þú varnað vits, fyrir því munt þú ekki láta þá sigri hrósa.

⁵Ystäville kyllä löytyy kestitystä, omien lasten silmät sumentaa nälkä.

⁵Hver sem með svikum framselur vini sína að herfangi, _ augu barna hans munu daprast.

⁶Minusta on tullut kaikkien pilkkalaulu, ihmiset sylkevät minua silmille.

⁶Hann hefir gjört mig að orðskviði meðal manna, og ég verð að láta hrækja í andlit mitt.

⁷Minun silmäni ovat surusta hämärtyneet, minun ruumiini on kuihtunut, se on pelkkä varjo.

⁷Fyrir því dapraðist auga mitt af harmi, og limir mínir eru allir orðnir sem skuggi.

⁸Kunnon ihmiset kauhistelevat kaikkea tätä: "Jumalaton saa vilpittömät järkyttymään."

⁸Réttvísir menn skelfast yfir því, og hinn saklausi fárast yfir hinum óguðlega.

⁹Ja silti, vanhurskas pitää suuntansa vakaana, se, jolla on puhtaat kädet, saa lisää voimaa.

⁹En hinn réttláti heldur fast við sína leið, og sá sem hefir hreinar hendur, verður enn styrkari.

¹⁰Vaikka tulisitte minun luokseni kaikki, teidän joukostanne en löydä yhtäkään viisasta miestä.

¹⁰En komið þér allir hingað aftur, og ég mun ekki finna neinn vitran mann meðal yðar.

¹¹Päiväni haipuvat pois, tyhjiin valuvat kaikki minun aikeeni, kaikki sydämeni toiveet.

¹¹Dagar mínir eru liðnir, fyrirætlanir mínar sundurtættar, _ hin dýrasta eign hjarta míns.

¹²Te väitätte yötä päiväksi, sanotte, että valo on lähellä, vaikka on aivan pimeää.

¹²Nóttina gjöra þeir að degi, ljósið á að vera nær mér en myrkrið.

¹³Minullako toivoa? Kotini on tuonela, pimeyteen minä sijaan vuoteeni.

¹³Þegar ég vonast eftir að dánarheimar verði híbýli mitt, bý mér hvílu í myrkrinu,

¹⁴Hautaani minä tervehdin: "Sinä olet isäni!" Madoille sanon: "Äitini, sisareni!"

¹⁴þegar ég kalla gröfina ,,föður minn``, ormana ,,móður mína og systur`` _

¹⁵Miten siis voisin vielä toivoa? Missä minua odottaisi onni?

¹⁵hvar er þá von mín, já, von mín _ hver eygir hana?Að slagbröndum Heljar stígur hún niður, þá er ég um leið fæ hvíld í moldu.

¹⁶Se vaipuu minun kanssani tuonelaan. Yhdessä katoamme maan tomuun.

¹⁶Að slagbröndum Heljar stígur hún niður, þá er ég um leið fæ hvíld í moldu.