¹Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.

¹Mihing numei apan piang nite tawmchik ahia,

²Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.

²Pak bangin hong dawn khiaa, a vuai nawn pah, limliap bangin a taia, a om gige kei.

³Ja tällaista olentoa sinun silmäsi vartioi, hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle!

³Huan mi huchibang tungah ma mit na hakin, nang toh vaihawmna ah kei non pi hia?

⁴Voiko saastaisesta tulla puhdas? Ei koskaan!

⁴Thil nin akipanin kuan ahia thil siang la khe thei? Kuamahin.

⁵Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää.

⁵A nite sehsa ahi chih theiin, na kiangah a khate simna a oma, a kan theilouh dingin a gamgite na septa hi;

⁶Käännä siis katseesi hänestä pois, jätä hänet rauhaan, että hän saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätyttyä.

⁶Amah en ken, a khawl theihna dingin, kiloh banga, a ni a hihkim matan.

⁷Vaikka puu kaadetaan, sillä on yhä toivoa: sen kanto työntää versoja, niiden kasvu ei lopu.

⁷Phuk paihin om mahleh, a hongsel nawn dinga, huaia ahiang nou a tawp kei ding, chih sing adin lametna lah a om ngala.

⁸Vaikka sen juuri vanhenee maassa, vaikka sen tyvi kuolee,

⁸Huaia a zung lei ah upa mahleh, huaia a kungpi lei ah sita mahleh;

⁹jo kostea henkäys saa sen taas työntämään vesaa ja versomaan kuin nuori taimi.

⁹Himahleh tui gim jiakin a hongnou thak dia, singsuan bangin bawkte a honnei khe nawn ding hi.

¹⁰Toisin ihminen: hän riutuu ja kuolee. Kun hän on mennyt pois, missä hän on?

¹⁰Himahleh mihing a sia, a mang jel hi: ahi, mihingin kha a khaha, huan koiah a om a?

¹¹Meren vesi haihtuu, virta kuivuu, sen vedet häviävät.

¹¹Tuipi akipan tuite a pai bangin, luipi bel a tula, a kang hi;

¹²Kun ihminen vaipuu lepoon, hän ei enää nouse, ei vaikka taivaat revähtäisivät auki. Ihminen ei herää unestaan.

¹²Huaimahbangin mihing a luma a thou kei hi: vante a om nawn louh matan, akhanglou kei ding uh, a ihmu uh leng a halhkhe sam kei ding uhi.

¹³Kunpa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut, panisit määräajan ja muistaisit sitten minut!

¹³Aw Seol ah honna sel lechin aw, na thangpaihna aman masiah honna guk kep lechin, hun sehsa honna piain, kei hontheigige lechin aw;

¹⁴Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut? Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu, minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy.

¹⁴Mi si leh, a hing nawn diam? ka galdouna leh nasepna ni tengteng ka ngak dinga, ka suahtakna a hongtun ma tanin.

¹⁵Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut.

¹⁵Non na sam dia, huan ka hondawng ding hi: na khut nasep non lunggulh ding hi.

¹⁶Sinä tarkkaisit kyllä askeleitani mutta et pitäisi kirjaa synneistäni.

¹⁶Himahleh tuin ka kalsuante na sima: ka khelhna peuhmah na chiamteh hi.

¹⁷Pahat tekoni olisivat kukkarossasi sinetillä suljettuina, sinä peittäisit ne näkymättömiin.

¹⁷Ip sungah ka tatlekna bilhin a oma, huan ka thulimlouhna na gonggak hi.

¹⁸Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa,

¹⁸Huan mual puk bangmahlou a honghi taktaka, a mun akipanin suangpi suanin a om hi;

¹⁹niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon.

¹⁹Tuiten suang a kiamsak ua; huaia dimletten leia leivui a tai mang uh; huan mihing lametna na hihsia hi.

²⁰Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois.

²⁰Khantawnin amah na zou a, a paia; a mel na lamdang saka, amah na sawl mang hi.

²¹Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä.

²¹A tapate zahin a om ua, aman a theikei; hihniamin a om ua, himahleh aman amau ahi chih a theikei.Himahleh a tunga a sain natna a neia, huan a sunga a khain a sun hi.

²²Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.

²²Himahleh a tunga a sain natna a neia, huan a sunga a khain a sun hi.