1Et menneske, født av en kvinne, lever en kort tid og mettes med uro.
1Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.
2Som en blomst skyter han op og visner, han farer bort som skyggen og holder ikke stand.
2Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.
3Endog over en sådan holder du dine øine åpne, og mig fører du frem for din domstol!
3Ja tällaista olentoa sinun silmäsi vartioi, hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle!
4Kunde det bare komme en ren av en uren! Ikke én!
4Voiko saastaisesta tulla puhdas? Ei koskaan!
5Når hans dager er fastsatt, hans måneders tall bestemt hos dig, når du har satt ham en grense som han ikke kan overskride,
5Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää.
6så vend ditt øie bort fra ham, så han kan ha ro så vidt at han kan glede sig som en dagarbeider ved sin dag!
6Käännä siis katseesi hänestä pois, jätä hänet rauhaan, että hän saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätyttyä.
7For treet er det håp; om det hugges, så spirer det igjen, og på nye skudd mangler det ikke;
7Vaikka puu kaadetaan, sillä on yhä toivoa: sen kanto työntää versoja, niiden kasvu ei lopu.
8om dets rot eldes i jorden, og dets stubb dør ut i mulden,
8Vaikka sen juuri vanhenee maassa, vaikka sen tyvi kuolee,
9så setter det allikevel knopper ved eimen av vannet og skyter grener som et nyplantet tre.
9jo kostea henkäys saa sen taas työntämään vesaa ja versomaan kuin nuori taimi.
10Men når en mann dør, så ligger han der, når et menneske opgir ånden, hvor er han da?
10Toisin ihminen: hän riutuu ja kuolee. Kun hän on mennyt pois, missä hän on?
11Som vannet minker bort i en sjø, og som en elv efterhånden blir grunnere og tørker ut,
11Meren vesi haihtuu, virta kuivuu, sen vedet häviävät.
12så legger et menneske sig ned og reiser sig ikke igjen; så lenge himmelen er til, våkner de ikke - de vekkes ikke op av sin søvn.
12Kun ihminen vaipuu lepoon, hän ei enää nouse, ei vaikka taivaat revähtäisivät auki. Ihminen ei herää unestaan.
13Å om du vilde gjemme mig i dødsriket og skjule mig der til din vrede var over - om du vilde sette mig et tidsmål og så komme mig i hu!
13Kunpa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut, panisit määräajan ja muistaisit sitten minut!
14Når en mann dør, lever han da op igjen? Alle min krigstjenestes dager skulde jeg da vente, til min avløsning kom;
14Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut? Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu, minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy.
15du skulde da rope, og jeg skulde svare dig; efter dine henders verk skulde du lenges.
15Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut.
16Men nu teller du mine skritt og akter stadig på min synd.
16Sinä tarkkaisit kyllä askeleitani mutta et pitäisi kirjaa synneistäni.
17Forseglet i en pung ligger min brøde, og du syr til over min misgjerning.
17Pahat tekoni olisivat kukkarossasi sinetillä suljettuina, sinä peittäisit ne näkymättömiin.
18Men som et fjell faller og smuldres bort, og en klippe flyttes fra sitt sted,
18Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa,
19som vannet huler ut stener og flommen skyller bort mulden, således gjør du menneskets håp til intet;
19niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon.
20du overvelder ham for alltid, og han farer bort; du forvender hans åsyn og lar ham fare.
20Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois.
21Kommer hans barn til ære, da vet han det ikke, og blir de ringeaktet, da blir han det ikke var.
21Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä.
22Bare over ham selv kjenner hans legeme smerte, og bare over ham selv sørger hans sjel.
22Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.