¹Og Job blev ved å fremføre sin visdomstale og sa:

¹Job jatkoi vielä puhettaan ja sanoi:

²Å, om jeg hadde det som i fordums måneder, som i de dager da Gud vernet om mig,

²-- Kunpa kaikki taas olisi niin kuin ennen, kun Jumala vielä piti minusta huolen!

³da hans lampe skinte over mitt hode, da jeg ved hans lys vandret gjennem mørket,

³Silloin hän antoi lamppunsa loistaa minulle ja minä sain kulkea pimeyden lävitse hänen valossaan.

⁴slik som jeg hadde det i min modne manndoms dager, da Guds vennskap hvilte over mitt telt,

⁴Kunpa palaisi kukoistukseni aika, jolloin Jumala suojeli majaani

⁵da den Allmektige ennu var med mig, og jeg hadde mine barn omkring mig,

⁵ja Kaikkivaltias viipyi minun luonani, aika, jolloin oma väkeni vielä oli ympärilläni!

⁶da mine føtter badet sig i melk, og berget ved mitt hus lot bekker av olje strømme frem!

⁶Noina päivinä minä kahlasin kermassa ja kallio tihkui minulle noroina oliivien öljyä.

⁷Når jeg gikk op til porten i byen og inntok mitt sete på torvet,

⁷Kun menin kaupunginportille kokoukseen ja asetuin paikalleni aukion äärelle,

⁸da drog de unge sig unda ved synet av mig, og de gråhårede reiste sig og blev stående;

⁸nuoret miehet väistyivät syrjään ja vanhukset nousivat seisomaan.

⁹høvdinger lot være å tale og la hånden på sin munn;

⁹Kaupungin johtomiehet vaikenivat kesken puheen ja panivat käden suunsa eteen.

¹⁰de fornemme tidde stille, og deres tunge blev hengende ved ganen.

¹⁰Ruhtinaatkin hiljenivät, kuin kieli olisi jäänyt kitalakeen kiinni.

¹¹Enhver som hørte om mig, priste mig lykkelig, og hver den som så mig, gav mig lovord.

¹¹Ken sanani kuuli, ylisti onneani, ken minut näki, vahvisti todeksi kaiken tämän:

¹²For jeg berget armingen som ropte om hjelp, og den farløse som ingen hjelper hadde.

¹²Minä pelastin köyhän, joka pyysi apua, ja orvon, jota kukaan ei auttanut.

¹³Den som var sin undergang nær, velsignet mig, og enkens hjerte fikk jeg til å juble.

¹³Epätoivoon vaipuneet siunasivat minua, lesken sydämessä minä herätin ilon.

¹⁴Jeg klædde mig i rettferdighet, og den opslo sin bolig i mig; rettsinn bar jeg som kappe og hue.

¹⁴Minä pukeuduin vanhurskauteen, oikeudentunto oli viittani ja päähineeni.

¹⁵Øine var jeg for den blinde, og føtter var jeg for den halte.

¹⁵Olin sokealle silmä, rammalle sauva.

¹⁶En far var jeg for de fattige, og ukjente folks sak gransket jeg.

¹⁶Köyhille minä olin isä ja tuntematonta autoin saamaan oikeutta.

¹⁷Jeg knuste den urettferdiges kjever og rev byttet bort fra hans tenner.

¹⁷Minä murskasin pahantekijän leuan ja tempasin saaliin hänen hampaistaan.

¹⁸Jeg tenkte da: I mitt rede skal jeg få dø, og mine dager skal bli tallrike som sand.

¹⁸Minä ajattelin: "Olen kuin tarun lintu. Vaikka se tuhoutuu pesänsä kanssa, sen päivät vain lisääntyvät.

¹⁹Min rot skal ligge åpen for vann, og nattens dugg skal falle på mine grener.

¹⁹Minun juureni ovat vedelle avoimet, yön kaste viipyy minun oksillani.

²⁰Min ære blir alltid ny, og min bue forynges i min hånd.

²⁰Minun kunniani säilyy alati kirkkaana, jousi ei kädestäni herpoa, nuoli seuraa toista taukoamatta."

²¹Mig hørte de på, de ventet og lyttet i taushet til mitt råd.

²¹Minun sanaani odotettiin, sitä kuunneltiin. Kun annoin neuvoja, muut olivat hiljaa.

²²Når jeg hadde talt, tok de ikke til orde igjen, og min tale dryppet ned over dem.

²²Kun minä olin puhunut, kukaan ei enää sanonut mitään, minun sanani pisaroivat heidän ylleen.

²³De ventet på min tale som på regn, de åpnet sin munn som for vårregn.

²³He odottivat niitä kuin sadetta, ahmivat niitä kuin kevätsateen vihmaa.

²⁴Når de var motløse, smilte jeg til dem, og mitt åsyns lys kunde de ikke formørke.

²⁴Kun he menettivät toivonsa, minä hymyilin heille, ja minun valoisat kasvoni rohkaisivat heitä.

²⁵Fikk jeg lyst til å gå til dem, da satt jeg der som høvding og tronte som en konge i sin krigerskare, lik en som trøster de sørgende.

²⁵Minä valitsin heille tien, olin heidän johtajansa, minä olin heidän keskellään kuin kuningas sotajoukkonsa keskellä. Niin kuin hän lohduttaa surevia, niin minä lohdutin heitä.