¹Men nu ler de av mig, de som er yngre av år enn jeg, hvis fedre jeg aktet så ringe at jeg ikke vilde sette dem blandt mine fehunder.

¹Ja nyt he nauravat minulle, miehet, minua nuoremmat -- nuo, joiden isiä en pitänyt minään, en kelvollisina edes paimenkoirieni pariin!

²Hvad hjelp kunde jeg også ha av dem, de som har mistet all manndomskraft?

²Mitä hyötyä heistä olisi minulle? He ovat jo menettäneet voimansa,

³De er uttæret av nød og sult; de gnager på den tørre mo, som allerede igår var ørk og øde;

³he riutuvat puutteessa ja ankarassa nälässä, kaluavat kuivia varpuja autiossa maassa.

⁴de plukker melde innunder buskene, og gyvelbuskens røtter er deres brød.

⁴He keräävät pensaikosta suolaheinää, heidän leipänään ovat kinsterin juuret.

⁵Fra menneskenes samfund jages de ut; folk roper efter dem som efter tyver.

⁵Ihmisten parista heidät on ajettu pois, niin kuin varasta heitä seuraavat vihaiset huudot.

⁶I fryktelige kløfter må de bo, i huler i jord og berg.

⁶He asuvat rotkojen rinteillä maakuopissa ja kallionkoloissa.

⁷Mellem buskene skriker de, i neslekratt samler de sig,

⁷Piikkipensaiden keskellä he ulvovat, karhiaisten alle he sulloutuvat yhteen.

⁸barn av dårer og æreløse folk, pisket ut av landet.

⁸He ovat nimetöntä hylkyjoukkoa, piiskaniskuin heidät on karkotettu maasta.

⁹Og nu er jeg blitt til en spottesang og et ordsprog for dem.

⁹Ja nuo ovat tehneet minusta pilkkalaulun! Heidän keskuudessaan minusta on tullut sananparsi.

¹⁰De avskyr mig, holder sig langt borte fra mig, og mitt ansikt sparer de ikke for spytt;

¹⁰He inhoavat minua, pysyttelevät minusta kaukana, sumeilematta he sylkevät minua päin kasvoja.

¹¹for de har løst sine tøiler og ydmyket mig, og bislet har de kastet av for mine øine.

¹¹Jumala on katkaissut minun jouseni jänteen, hän on lannistanut minut. Siksi ei mikään heitä pidättele, kun he näkevät minut.

¹²Ved min høire side reiser deres yngel sig; mine føtter støter de bort og legger sine ulykkesveier mot mig.

¹²Nuo käärmeensikiöt hyökkäävät kimppuuni, he lyövät jalat altani. Minun tuhokseni pystytetään rynnäkkövalleja.

¹³De bryter op min sti, de gjør hvad de kan for å ødelegge mig, de som selv ingen hjelper har.

¹³He ovat katkaisseet minulta pakotien. Halukkaasti, apua pyytämättä he ajavat minua perikatoon.

¹⁴Som gjennem en vid revne kommer de; gjennem nedstyrtende murer velter de sig frem.

¹⁴He tulevat kuin muurin leveästä murtumasta, he vyöryvät kohti ja tuovat tuhon.

¹⁵Redsler har vendt sig mot mig, som stormen forfølger de min ære, og som en sky er min velferd faret bort.

¹⁵Kauhu saa minut valtaansa, taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani, ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi.

¹⁶Og nu utøser min sjel sig i mig; trengsels dager holder mig fast.

¹⁶Ja nyt, onnettomuudet tarttuvat minuun ja elämä valuu minusta pois.

¹⁷Natten gjennemborer mine ben, så de faller av, og min verk og pine hviler ikke.

¹⁷Yön tullen tuska poraa luuni minusta irti, kipu nakertaa minua, se ei koskaan nuku.

¹⁸Ved Guds store kraft er det blitt slik med mig at min klædning ikke er til å kjenne igjen; den henger tett omkring mig som kraven på min underkjortel.

¹⁸Vaatteeni kiristyvät ympärilleni, paitani kiertyy kuristamaan minua.

¹⁹Han har kastet mig ut i skarnet, så jeg er blitt lik støv og aske.

¹⁹Jumala on heittänyt minut maahan, ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa.

²⁰Jeg skriker til dig, men du svarer mig ikke; jeg står der, og du bare ser på mig.

²⁰Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.

²¹Du er blitt grusom mot mig, med din sterke hånd forfølger du mig.

²¹Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee.

²²Du løfter mig op i stormen, du lar mig fare avsted, og du lar mig forgå i dens brak;

²²Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi.

²³for jeg vet at du fører mig til døden, til den bolig hvor alt levende samles.

²³Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää.

²⁴Dog, rekker ikke mennesket ut sin hånd når alt synker i grus? Skriker han ikke om hjelp når han er kommet i ulykke?

²⁴Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua?

²⁵Gråt jeg ikke selv over den som hadde hårde dager? Sørget ikke min sjel over den fattige?

²⁵Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa? Enkö minä surrut köyhien osaa?

²⁶For jeg ventet godt, men det kom ondt; jeg håpet på lys, men det kom mørke.

²⁶Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.

²⁷Mine innvoller koker og er ikke stille; trengsels dager er kommet over mig.

²⁷Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu, sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa.

²⁸Sort går jeg omkring, men ikke av solens hete; midt iblandt folk reiser jeg mig og roper om hjelp.

²⁸Suruvaatteessa minä kuljen, aurinkoa ei näy. Ihmisten keskeltä minä kohottaudun ja anelen apua.

²⁹Jeg er blitt en bror av sjakaler og en stallbror av strutser.

²⁹Sakaalit ovat minun veljiäni, minun kumppaneitani kamelikurjet!

³⁰Min hud er sort og faller av mig, og mine ben er brent av hete.

³⁰Minun ihoni mustuu ja lohkeilee, luitani korventaa kuumeen polte.

³¹Og min citar er blitt til sorg, og min fløite til gråt og klage.

³¹Murhetta soi minun harppuni, minun huiluni itkun ääniä.