¹Hvor gullet blir mørkt, det edleste gull forandret, de hellige stener strødd omkring ved alle gatehjørner!

¹Voi! Kadonnut on kullan loisto, himmennyt sen hohto! Pyhät, kalliit kivet on viskelty pitkin katuja.

²Sions barn, de dyrebare, like i verd med det fineste gull, hvor de er blitt aktet som lerkrukker, et verk av en pottemakers hender!

²Siionin rakkaat pojat olivat ennen puhtaan kullan arvoisia. Nyt heitä kohdellaan kuin saviastioita, kuin savenvalajan töitä!

³Endog sjakaler rekker bryst, gir sine unger die; mitt folks datter er blitt grusom som strutsen i ørkenen.

³Sakaalitkin tarjoavat nisänsä, imettävät pentujaan. Mutta kansani tyttäret hylkäävät pienokaisensa kuin strutsi poikasensa.

⁴Diebarnets tunge henger fast ved ganen av tørst; små barn ber om brød, det er ingen som deler ut til dem,

⁴Imeväisen kieli kuivuu janosta, tarttuu kitalakeen. Lapset pyytävät leipää, kukaan ei anna.

⁵De som åt fine retter, ligger elendige på gatene; de som blev båret på skarlagen, favner møkkdynger.

⁵Jotka ennen söivät herkkuja, nääntyvät nyt kaduilla. Jotka pukeutuivat purppuraan, tonkivat nyt tunkioita.

⁶Så blev straffen over mitt folks datter større enn straffen over Sodoma, som blev lagt i grus i et øieblikk, uten at hender blev løftet imot det.

⁶Sodoma hävitettiin hetkessä ihmiskäden koskematta. Mutta suurempi kuin Sodoman synti on oman kansani rikos.

⁷Hennes fyrster var renere enn sne, hvitere enn melk; de var rødere på legemet enn koraller; som safir var deres utseende.

⁷Siionin ruhtinaat olivat puhtaampia kuin lumi, valkoisempia kuin maito. He hohtivat kuin korallihelmet, loistivat kuin safiiri.

⁸Mørkere enn sort er nu deres utseende, de blir ikke kjent på gatene; deres hud henger ved deres ben, den er blitt tørr som tre.

⁸Nyt he ovat nokea mustempia, kadulla ei kukaan heitä tunne. Heidän ihonsa näivettyy luiden päällä, kuivuu kuin puu.

⁹Lykkeligere var de som blev drept ved sverd, enn de som blev drept ved hunger, de som tærtes bort og gikk til grunne av mangel på brød.

⁹Onnellisempia ovat ne, jotka kaatuivat miekkaan, kuin ne, jotka nälästä lyyhistyvät maahan ja riutuvat ja menehtyvät vailla pellon antimia.

¹⁰Ømhjertede kvinner kokte selv sine egne barn, de tjente dem til føde da mitt folks datter gikk under.

¹⁰Äidit, ennen hellät ja hyvät, keittivät omia lapsiaan saadakseen ruokaa hädän hetkellä, kansani luhistumisen päivänä.

¹¹Herren uttømte sin harme, han utøste sin brennende vrede og tendte en ild i Sion, og den fortærte dets grunnvoller.

¹¹Herra päästi kiivautensa purkautumaan, vuodatti koko hehkuvan vihansa. Hän sytytti Siionin tuleen, poltti sen perustuksia myöten.

¹²Jordens konger og alle som bodde på jorderike, trodde ikke at nogen motstander og fiende skulde komme inn gjennem Jerusalems porter.

¹²Eivät uskoneet maanpiirin kuninkaat, ei tullut kenenkään mieleen, että jonakin päivänä vainooja ja vihollinen tulisi sisään Jerusalemin porteista.

¹³For dets profeters synder, dets presters misgjerninger, de som utøste rettferdiges blod i byen, er det skjedd.

¹³Tämä tapahtui profeettojen syntien tähden, pappien rikkomusten tähden. He vuodattivat kaupungissa viattomien verta.

¹⁴De vanket omkring på gatene som blinde, tilsølt med blod, så ingen kunde røre ved deres klær.

¹⁴Silmät sokeina he nyt harhailevat kaduilla veren tahrimissa vaatteissa. Vaatteita, joihin eivät saisi edes koskea, he kantavat yllään.

¹⁵Vik bort! Uren! ropte folk til dem - vik bort, vik bort, rør ikke ved oss! For de har flyktet og vanker omkring; det sies blandt folkene: De skal ikke bli her lenger!

¹⁵"Pois tieltä! Saastainen tulee!" huudetaan heidän edellään. "Pois tieltä! Väistykää! Älkää koskeko heihin!" He pakenevat, harhailevat vieraissa maissa, ja sielläkin sanotaan: "Tänne he eivät saa jäädä."

¹⁶Herrens åsyn har spredt dem, han ser ikke mere til dem; prester akter de* ikke, over de gamle forbarmer de sig ikke. / {* kaldeerne; JES 47, 6.}

¹⁶Herra itse on karkottanut heidät, ei hän enää katso heidän puoleensa. Pappeja ei kunnioiteta, vanhimmille ei anneta arvoa.

¹⁷Da det* ennu stod, stirret våre matte øine forgjeves efter hjelp; på vårt vakttårn speidet vi efter et folk som ikke kunde frelse oss**. / {* d.e. Jerusalem.} / {** d.e. egypterne. JES 30, 5. 7. JER 37, 5-8.}

¹⁷Silmämme hämärtyivät ainaisesta tuijottamisesta, kun turhaan tähyilimme apua. Tähystyspaikoissa me odotimme auttajaa -- kansaa, joka ei tullut.

¹⁸De lurte på våre skritt, så vi ikke kunde gå på våre gater; vår ende var kommet nær, vår tid var omme, ja, vår ende var kommet.

¹⁸Jokaista askeltamme tarkataan, emme voi liikkua ulkona. Päivämme ovat luetut, loppumme on lähellä, viimeinen hetkemme on tullut.

¹⁹Våre forfølgere var raskere enn himmelens ørner; på fjellene forfulgte de oss, i ørkenen lurte de på oss.

¹⁹Nopeampia kuin taivaan kotkat olivat vainoojamme. Kiivaasti he ajoivat meitä takaa vuorilla, vaanivat autiomaassa.

²⁰Vår livsånde, Herrens salvede, blev fanget i deres graver, han om hvem vi sa: I hans skygge vil vi leve blandt folkene.

²⁰Herran voideltu, kansamme elämä ja henki, joutui vangiksi heidän kuoppaansa. Olimme luulleet, että kuninkaamme suojassa saisimme elää, kansana kansojen joukossa.

²¹Fryd dig og gled dig bare, Edoms datter, du som bor i landet Us! Også til dig skal begeret komme; du skal bli drukken og klæ dig naken.

²¹Iloitse vain ja riemuitse, sinä Edomin kansa, joka asut Usin maassa. Kohta on sinunkin juotava Herran vihan malja, sinä juovut, ja pian olet alaston.

²²Din straff er til ende, Sions datter! Han vil ikke mere bortføre dig. Han vil hjemsøke dig for din misgjerning, Edoms datter, åpenbare dine synder.

²²Tytär Siion, sinä olet jo kärsinyt synneistäsi rangaistuksen, enää ei Herra vie sinua pois maastasi. Mutta sinua, Edomin kansa, hän rankaisee, sinä joudut häväistyksi syntiesi tähden.